Paskamyrskylyhty: Paljon hälyä hömpästä

Vuoden pimein aika alkaa jo talttua, mutta yhä piisaa synkkiä soppia Paskamyrskylyhdyn valaistaviksi. Tällä kertaa ruosteinen mutta uskollinen valonlähteemme joutuu kilpailemaan tanssilattian värivalojen kanssa, sillä askelemme suuntautuvat niin sanotusti viihteellle elämäntapapinnallisen nuorisomusiikin maailmaan. Kukkahattusetämme sai kuulla, että nuorisomusiikkikappaleessa oli lausuttu ruma v-sana. Nyt on aika mennä selvittämään, että mitäs helvetillistä perkelettä se sellainen on.

Kuten kaikki tätä artikkelisarjaa lukeneet hyvin tietävät, elän onnellisesti tynnyrissä kaukana viihdeteollisuuden sydämestä. En silti pysty tai välttämättä haluakaan täysin välttyä saamasta korviini tuon sydämen sykäyksiä, jotka kumahtelevat syvältä sitä ympäröivän rasvakerroksen alta. Paskamyrskylyhty on erikoistunut seuraamaan sydänkäyrää ja tekemään siitä omia huolestuneita ja moraalisen paheksuvia huomioitaan ja tuomioitaan. Tämän artikkelin aluksi listaan päällimmäisiä huomioitani kotimaisen kertakäyttömusiikkiteollisuuden viimevuotisista käänteistä.

Länsimaiden kulttuuripiiri on jo sen verran pienentynyt, että uusimmat trendit kantautuvat Suomeen reaaliajassa. Samalla olemme omaksuneet mallikelpoisesti siloitellun ja pinnallisen estetiikan sekä myös populäärikulttuuriin voitontakomisen meiningin, joka kumpuaa uusliberalismin eetoksesta: kukaan ei tiedä, mihin ollaan matkalla, mutta aivan hitonmoista kyytiä sinne mennään ja aivan helvetillistä mekkalaa siitä pidetään. Huomio siirretään tehokkaasti artistien työstä näiden persooniin ja menestystaipaleisiin. Tällöin se mystifioitu kova työ, jolla menestys on saavutettu, voi olla aivan minkälaista höttöä hyvänsä.

Jotta linssiin kuseminen olisi kyllin perusteellista, alvariinsa pitää raahata esille koko populäärikulttuurin historia ikään kuin asettamaan tämä kitsch-tykitys osaksi traditiota (ja samalla tulla alleviivanneeksi aikamme väsyneisyyttä). Ilmeisimpänä esimerkkinä tässä on kunnostautunut Jare Tiihonen eli kaverien kesken Cheek, joka on ehtinyt verrata itseään jo muun muassa sellaisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Kekkoseen, James Bondiin, John F. Kennedyyn, Kurt Cobainiin, Jeesukseen ja Dingoon (kyllä, tällä huoraamisella ei ole mitään rajaa). Ja kuten ajan henki hönkii korvaan, ne arvot, mielikuvat, työt ja teokset, joilla nämä ilmiöt ovat poranneet tiensä kulttuurikaanoniin, sivuutetaan yhtä ketterästi kuin Reggaerekka vietiin kesän 2011 jälkeen romuttamolle.

Edellä sanottua silmällä pitäen on jännittävää seurata Vain elämää -sarjan artistikattauksia. Tuotantokausi toisensa perään sarjassa toistuvat tietyt kiintiökonkarien, kiintiöpaluuntekijöiden, kiintiöräppärien ja kiintiöpopparien muotit. Ohjelmassa kohtaavat kotimaisen populäärimusiikin sukupolvet. Vain elämää ei ole ohjelmakonseptina suoranaisesti paskaa: se saattaa avata uudenlaisia näkökulmia muusikoiden kappaleisiin ja tuoda näkyviin myös näiden vähemmän tunnettuja töitä. Ohjelmaan kuitenkin liittyy erinäisiä paskoja ilmiöitä, jotka ovat edellä kuvailemani tradition hyväksikäytön kannalta kiinnostavia. Sarjassa Cheek on päässyt coveroimaan Katri Helenaa ja Elastinen Vesa-Matti Loiria, ja näin sitä annetaan arvo perinteille ja kumarretaan niitä, jotka ovat jo oman kovan työnsä tehneet.

Tällä kertaa otamme kohteeksemme Vain elämää -sarjan viime kaudella esiintyneen nuoren staran Sannin, joka nousi sattumoisin hiljattain lööppeihin ja altistui täten valokeilallemme lausumalla laulussaan ruman sanan. Paskamyrskylyhdyn perinteiden mukaisesti en tiedä aiheesta etukäteen juuri mitään, vaikka tynnyriini on kyllä onnistunut sälyttymään jonkinlainen käsitys puheenalaisen artistin nasaalis-makeilevasta laulutyylistä ja sinisiksi värjätyistä hiuksista. Sanni on tietääkseni myös esiintynyt jollain Robinin rohkeaksi tituleeratulla musiikkivideolla, jota en ole suvainnut nähdä.

Jim Morrisonin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 45 vuotta, mutta ilmeisesti yhä vieläkin tuhman sanan livahtaminen pop-kappaleeseen saa vanhempainneuvostot kokoontumaan (virtuaali)torille pyörittelemään päitään. Kenellekään tuskin jää epäselväksi, että miten tosissaan ja millaisella syvällä kokemuksen rintaäänellä Morrison lauloi vuonna 1967: ”Fuck me baby, fuck yeah /
Hey, fuck fuck” ja niin edelleen. Sanoisin, että Sanni ei yllä ihan näin pitkälle rohkeudessa laulamalla aina kertosäkeen alkuun: ”Että mitähän vittua”. Mutta mitäpä väliä sillä. Niin kauan kuin on heikkolahjaisia tylsimyksiä, on moralistista vouhkausta turhista aiheista.

Juuri näiden tylsimysten olemassaoloon ”Että mitähän vittua” -kappaletta tehdessä on luotettu. Mikään ei nimittäin lisää kuuntelua niin paljon kuin foorumeilla ja iltapäivälehdissä lietsottu närkästynyt kohu. Kappaletta kuunneltiin heti ilmestyttyään Spotifyssä lähes 300 000 kertaa. Tuskin tarvitsee olla mikään salaliittoteoreetikko ajatellakseen, että tämä vaikuttaa yhtä etukäteen sovitulta kuin OYY:n rekrytoinnit tai Uutisvuodon kilpailutulokset.

Tarkastellaampa sitten, että mitä tämä kappale on syönyt. Kappale on yleisasultaan sitä samaa baareista tuttua junttaavaa pörinää, jossa on tällä kertaa mieleenjäävimpänä piirteenä Sannin omaleimainen lauluääni. Koska kritiikkini ovat aina tinkimättömän puolueettomia, haluan tuoda ilmi, että seuraavassa on kyse henkilökohtaisen makuni sanelemasta vaikutelmasta: tämä lauluääni tuottaa kuulohermostossani samanlaista tuskaa kuin sinne olisi päästetty parvi minikokoisia piraijoita. Se on vihlova yhdistelmä nenälaulua, heliumia ja ylikorostavaa artikulointia. Tämän kuunteleminen on kuin olisi hammaslääkärin porattavana ilman puudutusta ja hammaslääkärin käsi nykisi. Kun kuuntelen tätä, kuvittelen samalla mielessäni itselleni erilaisia synkän kekseliäitä kuolintapoja Franz Kafkan tavoin. Mutta kuten sanottu, tämä oli tekstini kriittisestä osiosta irrallinen huomio.

Perusperiaatteeltaan kyseessä on tanssittamaan tarkoitettu kappale. Tämän tahdissa pitäisi yrittää sätkiä jotenkin samalla kun pitelee toisessa kädessä puoliksi juotua olutlasia ja toisella yrittää pidätellä pois valuvaa nuoruutta. Minutkin on toisinaan havaittu manifestoimassa frustraatiotani Teekkaritalolla tällaisissa puuhissa, joten ymmärrän, että tällaiselle musiikille on olemassa jonkinlainen tilaus. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että tällaista materiaalia tuotetaan suhteessa aivan tarpeettoman paljon. Tällaisia biisejä riittää populäärimusiikin meressä enemmän kuin niitä pystyy kukaan elämänsä aikana kuuntelemaan (ja tämä ei ollut kehotus kenellekään ottaa sitä elämäntehtäväksi), mutta kuten olen edellä todennut, minkäänlainen kestävyys ei ole tällaisten teosten syntymotiivi.

”Että mitähän vittua” -kappaleen ainoa tehtävä on käväistä radiokanavilla, pöyristyttää hetkisen ja vajota sitten unohduksiin. Se on yksi puola artistin tikapuilla taivaaseen, yksi luku hänen yleisölleen syötetyssä tarinassa, ja luvun tarkoitus on kertoa kuinka rohkea hän on sanoessaan radiohitissä v-sanan.

Laulu kertoo varsin usein toistetun mustasukkaisuustarinan. Lyyrisen minän voi tulkita joko valittelevan lyyriselle sinälle eli poikaystävälleen tai käyvän jonkinlaista katkeraa sisäistä monologia. Kummin vain, tilanne on se, että poikakaveri kotiutuu harvoin ”ennen Hesarii” ja todisteiden valossa on syytä epäillä, että poikaystävä pettää lyyristä minää.

Laulun tragedian kaari saavuttaa leikkauspisteensä, kun poikakaverin oven avaakin lyyrisen minän paras kaveri. Kun suomukset ovat pudonneet silmiltä, on aika hokea nannannaana naananaananaana nannaa, koska tässä tämä nyt sitten ilmeisesti oli. Tragedian kaaren kannalta sangen antiklimaattinen ratkaisu, mutta toisaalta olen aivan sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että tämä laulu loppui.

Jostain syystä ”Että mitähän vittua” -laulun tarina tuo mieleeni tiemmä 90-luvulla kovastikin radiossa soitetun ja sittemmin hupaisaksi kuriositeetiksi vaipuneen Taikapeili-yhtyeen kappaleen ”Jos sulla on toinen”. Sannin kappaleen lyyrinen minä ei kuitenkaan vaikuta aivan niin sairaalloiselta kuin kohtalotoverinsa Taikapeilin kappaleessa, sillä Sannin kappaleessa esiintyy sentään joitain aihetodisteitakin, kuten poikakaverin kaulalle ilmestyneet fritsut ja tämän vessankaapista löytynyt eyeliner. Yhtä kaikki tällaisesta tilanteesta voisi ehkä suoriutua kypsemminkin kuin kiroilemalla ja uhkaamalla laittaa Legot tippumaan ja jankkaamalla rasittavasti. Tosin Sannin söpöilevän ja pikkutyttömäisen ulosannin takia Legojen tiputtamisen yhdistäminen turpiinvetelyyn käy suorastaan työstä, ja helpointa on vain tulkita kielikuva konkreettisesti niin että lyyrisen minän ja tämän poikaystävän yhteinen Lego-leikki uhkaa äityä nahisteluksi.

Syy Taikapeili-mielleyhtymiin voi olla se, että olen alun perin tutustunut ”Jos sulla on toinen” -kappaleeseen hieman kierosti M.A. Nummisen tekemän erinomaisen parodian kautta, joten ehkä Sannin lauluääni palautti mieleeni Nummisen piruilevan narinalaulannan. Jouduin kuuntelemaan ”Että mitähän vittua” -kappaleen tätä juonireferaattia varten kolmekin kertaa, joten se voi olla tosiaan tärkein syy. Mutta nyt olemme taas näillä sivuraiteilla.

Suomenkielisen pintaliitopopin sanoittajilla tuntuu olevan kova kilpailu siitä, kenen kynästä syntyy typerimmät ja mukanokkelimmat riimit. En tiedä, onko tämä villitys yleistynyt James Bond -roiston habituksella ja ajatusmaailmalla varustetun kultalevydemoni Maki Kolehmaisen ja tämän sanoittajakatraan ansiosta vai onko se tässä mystisessä kulttuuripiirissä sisäsyntyistä. Helvetin rasittavaa se ainakin on. ”Että mitähän vittua” -kappaleessa pääsemme ihailemaan sellaisia verbaalisia oivalluksia kuin jesarii – Hesarii

, Tinder-kuvii – Kinder-munii ja siimaa – liikaa. Eino Leino ja Lauri Viita keksivät kaikille suomen kielen sanoille riimit ihan pelkästään siksi, että muiden ei enää tarvitisisi, mutta te vaan jatkatte tätä. Ja kun nämä eivät edes rimmaa.

Internetin ihmemaa tiesi kertoa, että Sanni sanoittaa kappaleensa itse. Edellä käsitellyn perusteella minun on hyvin vaikea nostaa sille hattua, mutta ehkä siitä pitää kuitenkin edes jotain tunnustusta antaa. Sanni on vielä hyvin, hyvin nuori artisti, ja ilmeisen musikaalinenkin. Häntä olisi kuitenkin huomattavasti helpompi arvostaa, jos esitykseen välittyisi edes jonkin verran tunnetta. ”Että mitähän vittua” -kappaleen tarina on kipeä, mutta sen esitystyyli on silti silkkaa ällösöpöilyä, joka vie tehon koko jutulta – ja turha kuvitellakaan, että se tehonpuute olisi korvattavissa voimasanoilla.

Hieman pitää myös pohtia laulun asennoitumista sen oletettuun kohderyhmään, joka ei todennäköisesti ole tynnyrissä asuvat kyyniset miehet vaan kipeintä ikävaihetta lähestyvät tai siinä parahiksi rypevät nuoret tytöt. Jo pelkästään Sannin tiedostetun lapsenomainen esitystapa sekä laulun pakahduttavan teini aihepiiri implikoivat tätä, ja myös maailmantietämykseni vahvistaa tulkintani jossain määrin.

Kiroilu ja alatyyli eivät minua huoleta (itsehän altistuin lapsena muun muassa ”Kalle, eläinten ystävälle”, mutta silti minusta kasvoi näinkin tervejärkinen aikuinen), vaikkakin olen aina vähän surullinen siitä, miten turha hokeminen vie tehoa kauniilta voimasanoiltamme. Ennemminkin kiinnittäisin huomioni siihen, että kappale ei tarjoa kovinkaan kummoista tukea siinä kuvattuun ihmissuhdekriisiin, jonka kaltaiset ovat draamalle alttiissa iässä yleisiä. Jos sen on tarkoitus samastua nuoreen, ensimmäisiä (ja kenties turhan varhaisia) askeleitaan seurustelun maailmassa ottavaan tyttöön, niin hengetön esitys vie sellaiselta tehon. Kappale heittää yleisön eteen kuvauksen kipeästä tilanteesta ja jättää sen siihen vellomaan.

Me kriitikot pakkaamme tietämään kaiken, joten nytpä minä kerron teille, miten tästä tilanteesta selvitään. Parahin ”Että mitähän vittua” -laulun lyyrinen minä, tässä kävi nyt ikävästi. Älä kuitenkaan jää murehtimaan vaan anna kunnottoman kumppanisi mennä menojaan. Sinulla on vielä monta hyvää teinielon vuotta jäljellä. Kaloja riittää meressä, ja roskakaloja varsinkin. Parempaa kalaonnea odotellessasi voisit vaikka lukea jonkin hyvän kirjan. Esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa tarjoaa hyviä rauhoittumisen hetkiä ja miellyttävän verkkaisesti etenevää sanaa, joka antaa elämälle vapauden soljua korviisi.

Tämä on vaihteeksi niin tätä taas.

Paskamyrskyssä tänään

Sannin kappale ”Että mitähän vittua”

Miksi?

Se laukaisi mediassa tyhjänpäiväisen kohun, jollaiset ovat usein hyviä suuntamerkkejä paskan äärelle.

Kuinka reilua kappale oli paiskata myrskyn keskiöön?

En tiedä, onko nuorten ja vielä uransa alussa olevien artistien haukkuminen koskaan ihan reilua, mutta ehkä saisin tällä isällisellä ohjauksella saatettua hänet kirkkaammille vesille.

Miten paskaa siis?

1. Tästä voi tykätä tilapäisessä mielenhäiriössä.

2. Menettelee – jos olet morfiinin vaikutuksen alaisena.

3. Usko ihmiskuntaan rapistuu.

4. Voiko facepalmaamiseen kuolla?

5. Toivottavasti facepalmaamiseen voi kuolla.

Lauri Siniluoto

Sumanismin mediaseksikäs kysely

Kuva: sxc.hu

Kyselyyn vastasi 11 henkilöä.

Kuinka usein seuraat uutisia?

Suurin osa vastaajista kertoo seuraavansa uutisia päivittäin. Yksi vastanneista seuraa noin kahden viikon välein ja yksi kertoo lukevansa uutiset vain joskus.

- Keskimäärin päivittäin tai lähes päivittäin. Toisaalta toisinaan voi mennä muutamia päiviä, jolloin olen melko lailla uutispimennossa, mutta nämä ovat tietoisia taukoja (sosiaalisen) median käytöstä.

Mistä seuraat uutisia?

Kyselyyn vastanneista suurin osa kertoo seuraavansa uutisia televisiosta, sanomalehdistä sekä sosiaalisesta mediasta.

- Katson puoli yhdeksän uutiset Yle Ykköseltä.

- Facebookista, Yle:n sivuilta, televisiosta, lehtien Internet-sivuilta. Joskus radiostakin, esimerkiksi automatkoilla.

- Sanomalehdet, päivälehdet, verkkomediat, Ampparit, Facebook, Twitter ym. sosiaalinen media.

- Ylen ja Helsingin Sanomien nettisivut, harvemmin Kalevan nettisivut. Lisäksi luen ilmaisjakelulehdet ja ja katson Ylen uutiset, jos tv sattuu olemaan auki. Sanomalehtiä en tilaa. Monet uutiset osuvat silmään Facebookin uutisvirrassa.

Mikä uutinen kiinnitti viimeksi huomiosi ja miksi?

- Jo aika moni uutinen on kiinnittänyt huomioni tänäänkin, mutta Isisin julmuudet aina kohahduttavat ja saavat karvat nousemaan pystyyn.

- Meren muotiroskan määrää koskeva uutinen Yleltä. Ilmastonmuutos ja ihmisten pohjaton typeryys ja itsekkyys ahdistavat.

- Turvapaikanhakijoiden talkoolumenluonnin byrokratia. Talkootyötähän on ehdotettu muutenkin verotettavaksi. Minusta talkootyötä tulee suosia ja tosiaankin maahanmuuttajia työllistää talkoolaisiksi järjestöihin ja seuroihin. Muuten talkootyötä ei tulisi laittaa verolle, aikapankitkinhan perustuvat talkoo ajatukselle. Suomi on rakennettu sodan jälkeen talkoilla.

- Opopäivät järjestetään helmikuussa Oulussa. Uutinen oli lukemani artikkelin vieressä.

- Huomioni viimeksi kiinnitti uutinen, jossa rekasta oli tippunut 112 tukkia, eikä kuski ollut huomannut. Vois sattua mullekin.

- Tämä Soldiers of Odin juttu. Ryhmittymä kertoo suojelevansa vain kantasuomalaisia Yle-uutisten mukaan. Luotan Yleen ja inhoan rasismia mutta jäin miettimään, oliko ei-kantasuomalaisten jättö pois ryhmittymän suojelun piiristä ryhmittymän provokaatio, vahinko/virhe, vai Ylen piiloviestinnällinen keino.

Koetko olevasi mediakriittinen?

Vain yksi vastaajista ei koe olevansa erityisen mediakriittinen. Suurin osa kuitenkin kokee olevansa melko kriittisiä, ja vastaajien mukaan esimerkiksi suomen kielen opinnot ovat kehittäneet heidän mediakriittisyystaitojaan.

- Kyllä, mutta voisin olla kriittisempikin. Esimerkiksi Making a Murderer -dokkarisarjan kohdalla piti oikeasti pysähtyä miettimään, onko tämä nyt aivan koko totuus.

- No joo. Tiettyihin medioihin yleensä luotan aika aukottomasti, mutta varsinkin huonomaineisiin toimijoihin asennoidun monasti jo ennalta ajatellen, että mitähän kukkua sieltä nyt tulee..

- Olen aika kriittinen. Luen tärkeämmät uutiset yleensä useammasta mediasta, ja jos mahdollista, hyödynnän myös ulkomaista mediaan.

- Suhteellisen. Olen kyllä katsonut Zeitgeist the Movien. Seitsemän kertaa.

- Kyllä, pidän itseäni melko kriittisenä. Tarkistan lähteet enkä seuraa MV-lehteä enkä roska- ja juorulehtiä. Suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana osaan arvioida uutisten sisältöä.

- Kyllä. Kiinnitän huomiota lähteisiin ja erityisesti julkaisupaikkaan.

Kuinka objektiivisina pidät lukemiasi julkaisuja?

- Harva on kauhean objektiivinen. Yleä olen yleensä sellaisena pitänyt, kun taas esimerkiksi Hesari on poliittisesti aika vasemmalla ja maakuntalehdet usein kovinkin persuja.

- Jaa no. Ei liene överiparanoidia sanoa, ettei mikään puhuttu tai kirjoitettu ole objektiivista, jotain esim. säätietoja lukuunottamatta.

- Olen tietoinen siitä, että jokaisella mediantuottajalla on omanlaisensa maailmankuva, arvot ja tausta, jotka vaikuttavat sekä suorasti että epäsuorasti uutisten sisältöön ja asioiden kerronta- ja esittämistapaan.

- Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Kalevan julkaisemiin juttuihin uskon ja tällöin myös pidän niitä objektiivisina. Iltalehden julkaisujen kohdalla suhtaudun varauksellisesti.

- Yleensä suomalaiset asiamediat ovat sangen objektiivisia.

- Mikään teksti ikinä ei koskaan ole täysin objektiivinen, jos ihminen on sen tekstin kirjoittanut. Roboteista en osaa sanoa. Jotkin tekstit tosin ovat muita puolueettomampia. Mutta eivät täydellisiä.

Millaisia uutisia Facebookin uutisvirrassasi on?

Vain yksi kyselyyn vastanneista ei käytä Facebookia. Muiden vastanneiden uutisvirtojen sisällöt vaihtelevat laidasta laitaan.

- Punaviherpropagandaa ja kissavideoita. Harvemmin joku nolo tilapäivitys siitä, kuinka jonkun verrattain uusi tytär kävi ekaa kertaa kakalla.

- Vauvoja ja hauskoja kuvia. Ne ei taida olla uutisia. Lähinnä Lapin Kansan uutisia pakkasesta.

- Mamuhommaahan siellä on. Kaikki öyhöpetterit möyhää.

- Facebookissa voi nähdä vaikka minkälaisia uutisia. Suurin osa niistä on tekaistuja ja minulle tuntemattomampien sivujen julkaisemia.

- Joskus näkyy jotain humpuukia, kuten MV-lehteä, mutta yleensä poistan nämä ihmiset seurattavista. Yleisimmin Facebookissa amiskaverini jakavat Staran tai Iltalehden viihdeuutisia.

- Ylen ja Hesarin uutisia, jotka liittyvät usein turvapaikanhakijoihin, feminismiin, kulttuuriin ja terveyteen.

- Moni kaverini on journalisti. joten Facebookissa on myös monipuolisesti kaikenmoisten medioiden uutisia. Usein voimakkaita kannanottoja esimerkiksi feminismin tai saamelaiskysymysten äärellä tai yhteiskunnallisia epäkohtia esille nostavia juttuja.

Tepa testaa: Väliovien v-mäisyys

Tutkivan journalismin tyhjänpuhujan Tepan puujalat vaihtuivat kyynärsauvoihin

Maailmamme on normaaleille ihmisille suunniteltu normaalien ihmisten luomistyön tulos. Normaaliksi itsensä luokitteleva enemmistö on nuijien kopautuksilla saanut luotua elinympäristöömme heitä tyydyttävät ratkaisut, joihin marginaalisempiin väestönosiin kuuluvien on tyytyminen. Valtaväestöön kuulumattomuus ja normaalista poikkeavuus on nähty ihmiskunnan historiassa ihmisen viallisuutena, sairautena ja jopa suoranaisena pahuutena, jonka taustalla tahtipuikkoa on heiluttanut paholainen tai vastaava kiusanhenki. Suomessakin on esimerkiksi vasenkätisille oppilaille jaettu rangaistuksia oman paremman kätensä käyttämisestä. Nykyään tosin tiedetään, etteivät vasenkätiset ole sen enempää riivatumpia kuin oikeakätisetkään, vaan se ainainen noituminen johtuu vain vääränkätisistä saksista.

Pituuskasvu ja sen puute saavat myös joidenkin kanssaihmisten pasmat aivan sekaisin. Jos henkilö ei osu mitta-asteikolla oikeaan pituusluokkaan, on hänessä heti jotain ”kummallista”. Saksalainen matemaatikko Gauss pyöriskelisi omantunnontuskissaan hautapaadensa alla, jos vain olisi tietoinen käyränsä haittavaikutuksista. Moni meistä vertikaalisesti rajoittuneista on joskus joutunut hylkäämään ruokakaupassa haluamansa tuotteen, koska se on liian korkealla hyllyllä tai liian syvällä pakastealtaassa. Vastaavasti he, joiden varsi on sangen ulottuva, joutuvat kumartelemaan oviaukoissa ja kuuntelemaan tyhmiä kyselyjä siitä, tuuleeko siellä ylhäällä.

Liikuntarajoitteisuus on näistä edellä mainituista poikkeava siinä, että se voi olla myös väliaikaista. Liikuntarajoitteisista pidetään puheiden tasolla myös todella kovasti huolta, ja esteettömyys on valttikortti, jonka jokainen virasto voi tarvittaessa vetää rintataskustaan. Joskus tämä esteettömyyden vaaliminen menee kuitenkin ristiriitaisiin mittasuhteisiin. Muistan julkisen keskustelun aiheesta, kuinka kolmikerroksisten talojen kaikkien asuntojen täytyisi täyttää pyörätuolilla liikkuvan ihmisen tilantarpeet silloinkin, kun kerrostalossa ei ole hissiä.

Sumanismin toimituksessa virisi juttuidea liikuntarajoitteisuudesta ja siitä johtuvista arjen pienistä ongelmista. Vapaaehtoisen valitsemiseen ei tarvittu pitkiä eikä lyhyitä tikkuja, vaan toimitus totesi yksimielisesti, että tässä olisi taas Tepalle työmaata.

Vasuria vihlaisee

Olen harrastanut salibandyä vakituisesti tammikuusta 2010 lähtien, ja olin ennen tätä syksyä säästynyt suuremmilta kolhuilta. Tiedostin kyllä harrastuksen riskit, ja että maalivahtina pelatessani polveni olisivat koetuksella ja sormenpääni vaarassa. En kuitenkaan epäillyt pahinta, kun lokakuisella pelivuorolla torjuntatilanteen jälkeen vasen polveni lähetti kivuliaan hermosignaalin. Totesin, että seisominen on hieman kivuliasta, mutta onneksi pystyasento on maalivahtina harvemmin pakollinen. Kun peliaikaakin oli jäljellä enää varttitunti, päätin pelata vuoron loppuun saakka. Kipu ei haitannut kävelyä niin, että se olisi ollut mahdotonta, joten arvelin tilanteen olevan normaali seuraavaan aamuun mennessä. Niin oli käynyt edeltävänäkin syksynä. Miksipä tilanne olisi siis nyt erilainen?

Seuraava aamu lupaili kuitenkin mielenkiintoista loppusyksyä, kun jouduin toteamaan vasemman jalan suoristamisen olevan täysin mahdotonta ilman kipuja, enkä lähtenyt siltä seisomalta kokeilemaan kipukynnyksen ylittämistä. Hankin vanhemmiltani väliaikaiset kyynärsauvat ja kyydin lääkäriin. Seuraavien parin viikon aikana tieni vei magneettikuviin ja vielä uudestaan lääkäriin, jossa tehtiin päätös leikkauslähetteen teosta. Tässä vaiheessa näytti siltä, että polven sairaskertomuksessa olisi ennemmin 15 sivua täynnä kuin kandissani.

Lääkäri analysoi magneettikuvista, että polveni nivelkierukasta on irronnut palanen tai sitten kierukka on revennyt hieman reunasta. Tällä kierukalla ei sitten ole mitään tekemistä yläasteen terveystiedon oppituntien kanssa. Nivelkierukka on ymmärtääkseni kuin paksu C-kirjain, ja minun tapauksessani repeämä oli sisäkaarteessa, jossa repeytynyt palanen läpsytteli mielivaltaisesti puolelta toiselle kuin varusmiespalveluksensa suorittanut puolen vuoden korpisoturi.

Tässä vaiheessa syksyä jalka kesti kävelyä jotenkuten, mutta koska vamman vakavuudesta ei ollut tarkkaa tietoa, yritin säästää polvea kävelemällä pääasiassa keppien kanssa. Kotona lyhyet spurtit sujuivat ilman keppejä tai yhdellä jalalla pomppien (terveisiä alakerran naapurille!).

Täysin oireeton jalka ei ollut. Muistan ainakin kolme kertaa, jolloin polvessa eivät kaikki palaset loksahtaneet kohdalleen. Silloin en voinut suoristaa jalkaa ollenkaan, koska kipu oli liian kova. Polvessa tuntui siltä, kuin jokin palanen olisi joutunut väärään väliin nivelessä, ja polven suoristuminen väkipakolla olisi repäissyt tämän osasen irti siitä, missä se oli alun perin kiinni. Kerran tämä tunne iski juuri sänkyyn vetäytyessäni ja ainakin kerran yliopistolla. Ongelmaan auttoi parhaiten polven vetäminen koukkuun ja säären pyörittely suuntaan ja toiseen, eikä muuta vaihtoehtoa nivelen palasten uudelleenjärjestelylle oikein kotikonstein ollutkaan.

Ensiaskeleet leikkauspöydältä

Polvi joutui veitsen alle marraskuun 12. päivä, mikä olikin syksyn ainut poissaoloni yliopistolta. Olisin sinne normaaliolosuhteissa vielä voinut ehtiäkin, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, ei operaatio ollutkaan mikään tavallinen tähystysleikkaus.

Magneettikuvissa hieman revenneeltä näyttänyt nivelkierukka paljastui lähemmin tarkasteltuna täysin haljenneelta. Normaalisti tähystysleikkaus tehdään kahden pienen sievän viillon kautta (älkää kysykö miten), mutta tällä kertaa löysin polveni ulkosyrjästä 3,5 senttiä pitkän apuviillon, jonka kummallakin puolella oli neljä tikinreikää. Ennen leikkausta minulle oli sanottu, että pääsen lähtemään ennen puoltapäivää, mutta nyt en herännyt anestesiasta ennen kello kahta. Syömisongelmieni vuoksi en päässyt lähtemään lopulta ennen viittä, ja nyt tiedän, että minä ja nukutusaine emme sovi yhteen. Vastoinkäymisistä huolimatta pääsin perjantaina jalkeille ja suuntasin yliopistolle, jossa ainakin yksi logopedi sai vähän aikaa kerätä ajatuksiaan kuultuaan eilispäivän koettelemuksistani. Liekö nukutusaine vielä vaikuttanut, mutta kandipalaverikaan ohjaajan kanssa ei tuntunut aivan niin pahalta.

Kipulääkkeitä sain kahta sorttia, joista toista söin päivisin ja toista otin yöksi, jotta jalan kivut eivät haittaisi nukkumista. Polven alla täytyi pitää pientä tyynyä, eivätkä tikit saaneet koskea edes siteiden alta mihinkään, niin kipuherkkä alue polven ulkosyrjä oli. Päiväsaikaan polven turvotusta hoidettiin siteellä, jonka hoitava vaikutus perustui siteeseen laitettaviin levyihin, joissa kummassakin oli 26 pientä jäätyynyä.

Ensimmäiselle kolmelle viikolle annettiin liikuntaohjeistus, että jalkaa saa taivuttaa täysin suorasta 66 asteen kulmaan, mutta ei sitä enempää. 66 astetta oli helposti saavutettavissa, mutta jalan täysinäinen suoristaminen ei onnistunut vielä moneen viikkoon. Se aiheutti taas pieniä ongelmia, joista piakkoin lisää.

Kädetön vai jalaton?

Siinä vaiheessa, kun tajusin kyynärsauvojen olevan välttämätön vaihtoehto, lohduttauduin ajatuksella, että ainakin voin tehdä käsillä vielä normaaleja juttuja, niin kuin esimerkiksi kandia tai unkarin kotitehtäviä. Totuus olikin hieman toisenlainen, kun tajusin käveleväni puoliksi käsieni varassa. Tavallaan tunsin kuitenkin pääseväni lähemmäksi kuuluisia miesten putkiaivoja, koska nyt en kirjaimellisesti voinut puhua puhelimeen ja kävellä eteenpäin samaan aikaan.

Majoituin kahden ensimmäisen toipumisviikon ajaksi vanhempieni luokse, jotta mahdollisen avuntarpeen yllättäessä sitä olisi myös saatavissa. Se olikin tarpeen, sillä yllättävän moni arkipäivän asia muuttui automatisoituneesta toiminnasta suunnittelua vaativaksi suoritukseksi.

Kyynärsauvat vaikuttivat välillisesti myös ruokailemisiini. Vanhempani lähtivät mökilleen leikkauksen jälkeiseksi viikonlopuksi, joten olin itse vastuussa ruokahuollostani. Normaaliolosuhteissa temppu ei olisi kaltaiselleni pakastepitsojen paronille mullistava haaste, mutta pöydän kattaminen vaikeutuu olennaisesti siinä vaiheessa, kun et voi kantaa käsissäsi mitään. Työntelin puista kärryä pitkin kotikotini keittiötä varikkopysähdykseltä toiselle: astiakaapilta ruokapöydälle, ruokapöydältä jääkaapille, jääkaapilta ruokapöydälle... Ja pöytää siivotessa samat ajoreitit toisessa järjestyksessä. Yliopistolla kävin toipilasaikana syömässä kaksi kertaa. Tarjottimen kantamisestahan ei tullut tilassani yhtään mitään, mutta onneksi kaverit auttoivat vaikeimpien vaiheiden yli. Ruokakauppaan vaivauduin vain ani harvoin, koska kärryjen työntäminen tai korin lastaaminen olivat täysin mahdottomia ajatuksia. Naurettavuuden huippu oli eräs lauantai-ilta, jonka olin päättänyt pyhittää perinteiseksi pitsaillaksi. Autolle köpöttäessäni tajusin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään realistista saumaa kantaa pitsaa autosta asunnolleni. Suunnitelma B käyttöön ja kebabia hakemaan.

Suihkussa käyminen muistutti liikeradoiltaan Joutsenlampi-balettia, kun tasapaino oli yhden jalan varassa. Jos ja kun silmät täytyi laittaa kiinni, näköaistin kanssa yhteistyötä tekevä tasapainoaisti lakkasi myös toimimasta kuin taikaiskusta. Lisäksi polven ympärille täytyi vetää pari kierrosta kelmua, koska tikit eivät saaneet kastua.

Miettikääpä myös vaatteiden pukemista: kun toisen jalan päälle ei voinut laskea painoa, täytyi housujen pukemisessa käyttää vähän luovuutta. Vasen sukka tuotti haasteita sekin, kun jalkaa ei aluksi edes saanut taivuttaa yhdeksäänkymmeneen asteeseen. Koska myös jalan suoristaminen oli vaikeaa, jalkaterä alkoi ikään kuin pökkelöityä aistiärsykkeiden puutteesta. Jalkaterä tuntui kylmältä koko ajan, koska lihakset olivat työttöminä liikkumattoman raajan ääripäässä. Jonkinlaista helpotusta tarjosi huokoisen salibandypallon pyörittely paljaan jalan alla, ja varsinkin päkiän alueen tuntoreseptorit ottivat uuden aistituntemuksen kihelmöiden vastaan.

Kun pääsin muuttamaan takaisin omaan asuntooni, oli marraskuu jo loppusuoralla. Pohjois-Suomessa se tarkoitti vielä muutama vuosikymmen sitten hankikelejä, mutta nykyiseltä joulukuiselta talvisäältä on lupa odottaa vain jäisiä kävelyteitä. Ei siis puhettakaan, että olisin kävellyt vajaata puolta kilometriä yliopistolle joka päivä, omaksumani ”sauvakävely” kun ei saanut kasvoille samanlaista hymyä kuin Kaalimadon mainoksen naisille. Muutaman sadan metrin mittainen etäisyys asunnon ja yliopiston välillä piti pyyhältää automaattivaihteisella autolla, kytkinpoljintahan en voinut painaa. Pari kertaa kävelin tuon matkan ranteet hapoilla, kun pakkanen oli jäädyttänyt auton ovet. Ne ovet eivät oikeasti niin tiukassa olleet, mutta en voinut kiskoa niitä kaksin käsin auki, koska olisin ilman keppejä kaatunut peräsin edellä penkkaan.

Kepakkojen (tai tepakkojen, kuten lempinimi kuului) päissä oli siniset kumitapit (perhoskuviolla, jos saan lisätä). Niin kauan kun ne pysyivät kuivana, ne tarjosivat varsin pitävän ja varman tuen kävelyyn. Pienen ulkosalla tehdyn kierroksen jälkeen lumesta, vedestä ja sohjosta kosteutta keränneet kumipäät eivät sitä vastoin olleet kovin luotettavia. Syksyllä oli useampikin kauhunhetki, kun toinen keppi luisti alta kriittisellä hetkellä liukkaalla laattalattialla. Näin kävi esimerkiksi Caiossa ja kebab-ravintolassa. Sain osakseni kummastuneita katseita kebabinhakureissullani, kun reivasin itseni ovelta tiskille yhdellä jalalla painoa päkiän ja kantapään välillä tasapainotellen.

Lämpötilan painuessa pysyvästi nollan alapuolelle hankittiin keppeihini lisävarusteeksi piikit, joiden tarkoituksena oli yhdessä liukuesteen kanssa pitää minut pystyssä joulukuun pääkallokeleissä. Piikkien kääntäminen ylöspäin vaati kuitenkin kahta kättä, ja sen ajan olin erittäin altis kaikenlaisille tuulenpuuskille ja ilmavirroille. Piikkien kääntely toi vain pienen lisämausteen jo muutenkin vaivalloisiin sisäänsiirtymiskäytäntöihin. Keppien siirtely kourasta toiseen jousilla sulkeutuvien väliovien rajaamissa tuulikaapeissa oli miltei jokapäiväinen ongelma niin yliopistolla kuin kotioloissakin. Nyt jälkikäteen olisi mielenkiintoista tietää, mistä ovesta yliopiston suunnittelija on suunnitellut pyörätuoleissa istuvien opiskelijoiden kulkevan. Ainakaan siinä ovessa, jota eniten käytin, ei invapainiketta ollut. Suomen kielen käytävältä moinen löytyi, joten ainakin suhteellisen esteetön kulkeminen Kerhikselle oli turvattu.

Pojasta polvi paranee

Jouluaattona leikkauksesta oli kulunut kuusi viikkoa, ja leikanneen lääkärin mielestä kepeistä tulisi päästä niihin aikoihin eroon. Näistä sanoista rohkaistuneena päätin joulua edeltävänä tiistai-iltana kokeilla, tulisiko kävelystä yhtikäs mitään. Edellisen kerran olin kävellyt täysin terveellä jalalla lokakuun puolivälissä, josta oli siis jo yli kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen vasemman jalan kosketukset lattiaan olivat rajoittuneet lähinnä istuma-asennon yhteyteen, jos ei lasketa sitä yhtä perjantaiaamua. Se aamu alkoi näyttävällä kompuroinnilla kylpyhuoneen lattialle, kun olin jostain syystä unohtanut, ettei vasen jalka kannattele painoa.

Kävelemisen opettelu lähti liikkeelle hieman ontuen, mutta jo jouluaattona vanhempieni luona hylkäsin kepit jo tuulikaappiin. Suurimmat haasteet eivät olleet kipu tai särky vaan rappeutunut lihaskudos. Summittaisten mittausten tulokset kertoivat, että reisilihaksen alaosa ja pohjelihas olivat vasemmassa jalassa ympärysmitaltaan kolme senttiä oikeaa puolta pienemmät. Näitä lihaksia on nyt tammikuun aikana vahvistettu viikoittaisella fysioterapialla, joka jatkuu vielä hieman helmikuun puolellekin. Paluu pelikentille on suunnitelmissa helmikuun tai maaliskuun aikana, mutta se riippuu vielä polven kunnosta. Ennakkoon epäiltyä ojentajalihasten ylikasvua ei tapahtunutkaan, minkä syyksi epäilen käsivarsieni lihasten onnetonta lähtökuntoa.

Tähän loppuun haluaisin osoittaa kiitokset kaikille teille, jotka huomioitte keppien kanssa viilettävän takatukan silloin, kun avuntarvetta oli: ovia aukaisemalla, tarjotinta kantamalla, istumapaikkaa tarjoamalla, mitä vain. Toisaalta pahoittelen lukijoita tahallisista puujalkavitseistäni. Kukapa olisi voinut vastustaa kiusausta?

 Teijo Kemppainen

Tepastellen (potentiaali)

Teijo Kemppainen

"Montako tykkäystä sä sait?"

Instagram. Siinä ehdotus uusien kirosanojen listalle. Täytyy myöntää, että itsekin olen kovin ahkera instagrammaaja ja feediä tulee selailtua useampaan otteeseen päivässä. Itseltäni löytyy nyt 92 julkaisua, joista osa on omakuvia ja osa taas kaikkea muuta. Minulla ei kiinnosta miltä oma feedini näyttää ja sopivatko siellä olevat kuvat yhteen keskenään valotuksensa ja efektiensä perusteella. Minulla ei myöskään kiinnosta montako seuraajaa minulla on. Yhdessäkään selfiessäni ei vilku tissivako, duckface tai pylly.

Kun tissit ja pyllyt tulivat puheeksi, jatkettakoon samalla linjalla! Ne ovat niitä pelikortteja, joilla tykkäyksiä ja kommentteja sataa satavarmasti. Paljas pinta ja tykkäyksien lukumäärä ovat suoraan verrannollisia. Ajatelkaa, miten kamalaa! Minulle on koko pitkän ikäni opetettu, että olen hyvä tällaisenaan, ja että sosiaalisessa mediassa vaanii kaikenmoisia hörhöjä. Minun ei tarvitse pönkittää itsetuntoani lisäilemällä tissi- ja pyllyvakokuvia Instagramiin. Lisään sinne mieluummin kuvan esimerkiksi juomapullosta missä lukee kakkapylly.

Instagram on hyvin harhaanjohtava. Monien käyttäjien lisäämien kuvien perusteella heräilee ajatuksia siitä kuinka heidän elämänsä olisi paljonkin täydellisempää kuin omani. Heidän kuvavirtansa perusteella aamiaiseksi on aina smoothieta tuoreista marjoista, lemmikkinä leopardi ja aviomiehenä Channing Tatum. Asiat ovat kuitenkin harvoin näin. Todennäköisesti he ovat ottaneet puolitoista miljoonaa kuvaa yhdestä smoothiesta ja silittäneet leopardia eläintarhassa kerran elämässään ikuistaen sen sadoiksi kuviksi. Channing Tatumin kuvat ovat luonnollisesti peräisin julisteesta – hänhän on minun kanssani naimisissa! Instagramin kautta ampaisee myös ilmoille mitä naurettavimpia muotivillityksiä. Yksi lemppareistani on kuva paljaasta reidestä ja siihen Victoria's secretin vartalovoiteella piirretystä sydämestä. Oi, miten omaperäistä ja ihanaa. Tägeiksi laitetaan #finnishgirl tai #finnishboy vaikka kuva oltaisiin otettu mummolan porkkanamaasta. Näillä merkinnöillä saadaan tykkäyksiä. Itse suosin jokunen aika sitten #finnishhermaphroditea.

Näin loppuun haluaisin heittää haasteen jokaiselle sosiaalista mediaa hyödyntävälle kullannupulle: antakaa feedinne olla sellaisenaan kuin te itse olette. Älkää huolehtiko tykkäyksien määrästä. Älkää suuttuko, jos Instagramin seuraajien määrä laskee. Älkääkä postatko muka-seksikkäitä kuvia pyllyistä. Olette kaikki hyviä ilman ainuttakaan sali-selfietä ja sovituskoppikuvaa. 

Sonja Liukkonen 

Kolumni: Kosketuksen tärkeydestä

Johanna Rytkönen
Kirjoittaja on halailun vankkumaton puolestapuhuja

Minä olen halailija. Halaan aina, kun siihen on tilaisuus. Halin saavat ystävät, äiti, isä, mummi, kämppikseni... kuka tahansa, josta välitän. Viimeksi halasin kampaajaani, koska hän ilostutti minua taiteilemalla hiuksiini aivan uuden, upean kampauksen.

Halaaminen tekee hyvää niin halaajalle kuin halauksen saajallekin. Halaamalla voi osoittaa välittämistä, rakkautta, yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä. Se on kosketuksen muoto, johon ei tarvitse liittyä seksuaalisia vivahteita. Halaaminen ei myöskään ole pelkästään pariskuntien tai parhaiden ystävien yksinoikeus – ihan jokainen ihminen on halauksensa ansainnut.

Kosketus onkin tärkeä juttu. Monissa tieteellisissä tutkimuksissa on osoitettu, että säännöllinen kosketus edistää mielenterveyttä, vähentää ahdistusta ja voi jopa alentaa verenpainetta. Minusta on mahtavaa, että niinkin vähällä vaivalla ja mukavalla teolla voi saada aikaan niin paljon hyvää. Valitettavan usein halaaminen kuitenkin unohtuu. Joskus se ei tunnu sopivalta, joskus ujostuttaa ja joskus on vain liian kiire. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei yhteen halaukseen kulu kohtuuttomasti aikaa, ja siitä saatava hyöty on ehdottomasti kaiken sen ajan arvoista.

Minun on ollut vaikea oppia, että kaikki eivät ehkä pidä halaamisesta. On ihmisiä, joilla on hyvin tarkka käsitys omasta henkilökohtaisesta tilastaan, eikä sitä voi noin vain mennä rikkomaan. Minunkin ystäväpiiriini kuuluu tällaisia ihmisiä, ja olen tajunnut, että minun on kunnioitettava heidän henkilökohtaista tilaansa. Tällaisissa tapauksissa joko kysyn, saisinko halata, tai sitten odotan, että kyseinen ystävä haluaa itse halata minua. Tunnen erityistä iloa silloin, kun saan halauksen tällaiselta ystävältä.

Surullinen ajatus on, että kaikilla ihmisillä ei ole ketään, jota halata tai joka halaisi. On paljon yksinäisiä, joiden ainut kosketus kuukausiin – tai jopa vuosiin – tapahtuu kaupan kassalla, kun kassa vahingossa hipaisee kättä vaihtorahoja antaessaan. Toisinaan kaupungilla kulkiessaan näkee apeita ihmisiä, jotka olisivat ehdottomasti halauksen tarpeessa. Toistaiseksi en ole uskaltanut mennä halaamaan ventovierasta, mutta ehkä sekin tapahtuu vielä jonain päivänä.

Koska sinä olet viimeksi halannut tai saanut halauksen? Toivottavasti vastauksesi on, että ihan hetki sitten. Veikkaanpa kuitenkin, että moni teistä haluaisi halata paljon enemmän ja useammin kuin nyt. Siksi haastankin jokaisen tämän kolumnin lukeneen halaamaan tulevalla viikolla entistä enemmän. Tämä ei ole kilpailu, eikä varsinaisia palkintoja ole luvassa, mutta takaan, että haliviikon päätteeksi olosi on monin verroin parempi kuin aloittaessa. Ja minua saa tulla halaamaan ihan milloin vain.

Halaamisiin!