Tepa testaa: Väliovien v-mäisyys

Tutkivan journalismin tyhjänpuhujan Tepan puujalat vaihtuivat kyynärsauvoihin

Maailmamme on normaaleille ihmisille suunniteltu normaalien ihmisten luomistyön tulos. Normaaliksi itsensä luokitteleva enemmistö on nuijien kopautuksilla saanut luotua elinympäristöömme heitä tyydyttävät ratkaisut, joihin marginaalisempiin väestönosiin kuuluvien on tyytyminen. Valtaväestöön kuulumattomuus ja normaalista poikkeavuus on nähty ihmiskunnan historiassa ihmisen viallisuutena, sairautena ja jopa suoranaisena pahuutena, jonka taustalla tahtipuikkoa on heiluttanut paholainen tai vastaava kiusanhenki. Suomessakin on esimerkiksi vasenkätisille oppilaille jaettu rangaistuksia oman paremman kätensä käyttämisestä. Nykyään tosin tiedetään, etteivät vasenkätiset ole sen enempää riivatumpia kuin oikeakätisetkään, vaan se ainainen noituminen johtuu vain vääränkätisistä saksista.

Pituuskasvu ja sen puute saavat myös joidenkin kanssaihmisten pasmat aivan sekaisin. Jos henkilö ei osu mitta-asteikolla oikeaan pituusluokkaan, on hänessä heti jotain ”kummallista”. Saksalainen matemaatikko Gauss pyöriskelisi omantunnontuskissaan hautapaadensa alla, jos vain olisi tietoinen käyränsä haittavaikutuksista. Moni meistä vertikaalisesti rajoittuneista on joskus joutunut hylkäämään ruokakaupassa haluamansa tuotteen, koska se on liian korkealla hyllyllä tai liian syvällä pakastealtaassa. Vastaavasti he, joiden varsi on sangen ulottuva, joutuvat kumartelemaan oviaukoissa ja kuuntelemaan tyhmiä kyselyjä siitä, tuuleeko siellä ylhäällä.

Liikuntarajoitteisuus on näistä edellä mainituista poikkeava siinä, että se voi olla myös väliaikaista. Liikuntarajoitteisista pidetään puheiden tasolla myös todella kovasti huolta, ja esteettömyys on valttikortti, jonka jokainen virasto voi tarvittaessa vetää rintataskustaan. Joskus tämä esteettömyyden vaaliminen menee kuitenkin ristiriitaisiin mittasuhteisiin. Muistan julkisen keskustelun aiheesta, kuinka kolmikerroksisten talojen kaikkien asuntojen täytyisi täyttää pyörätuolilla liikkuvan ihmisen tilantarpeet silloinkin, kun kerrostalossa ei ole hissiä.

Sumanismin toimituksessa virisi juttuidea liikuntarajoitteisuudesta ja siitä johtuvista arjen pienistä ongelmista. Vapaaehtoisen valitsemiseen ei tarvittu pitkiä eikä lyhyitä tikkuja, vaan toimitus totesi yksimielisesti, että tässä olisi taas Tepalle työmaata.

Vasuria vihlaisee

Olen harrastanut salibandyä vakituisesti tammikuusta 2010 lähtien, ja olin ennen tätä syksyä säästynyt suuremmilta kolhuilta. Tiedostin kyllä harrastuksen riskit, ja että maalivahtina pelatessani polveni olisivat koetuksella ja sormenpääni vaarassa. En kuitenkaan epäillyt pahinta, kun lokakuisella pelivuorolla torjuntatilanteen jälkeen vasen polveni lähetti kivuliaan hermosignaalin. Totesin, että seisominen on hieman kivuliasta, mutta onneksi pystyasento on maalivahtina harvemmin pakollinen. Kun peliaikaakin oli jäljellä enää varttitunti, päätin pelata vuoron loppuun saakka. Kipu ei haitannut kävelyä niin, että se olisi ollut mahdotonta, joten arvelin tilanteen olevan normaali seuraavaan aamuun mennessä. Niin oli käynyt edeltävänäkin syksynä. Miksipä tilanne olisi siis nyt erilainen?

Seuraava aamu lupaili kuitenkin mielenkiintoista loppusyksyä, kun jouduin toteamaan vasemman jalan suoristamisen olevan täysin mahdotonta ilman kipuja, enkä lähtenyt siltä seisomalta kokeilemaan kipukynnyksen ylittämistä. Hankin vanhemmiltani väliaikaiset kyynärsauvat ja kyydin lääkäriin. Seuraavien parin viikon aikana tieni vei magneettikuviin ja vielä uudestaan lääkäriin, jossa tehtiin päätös leikkauslähetteen teosta. Tässä vaiheessa näytti siltä, että polven sairaskertomuksessa olisi ennemmin 15 sivua täynnä kuin kandissani.

Lääkäri analysoi magneettikuvista, että polveni nivelkierukasta on irronnut palanen tai sitten kierukka on revennyt hieman reunasta. Tällä kierukalla ei sitten ole mitään tekemistä yläasteen terveystiedon oppituntien kanssa. Nivelkierukka on ymmärtääkseni kuin paksu C-kirjain, ja minun tapauksessani repeämä oli sisäkaarteessa, jossa repeytynyt palanen läpsytteli mielivaltaisesti puolelta toiselle kuin varusmiespalveluksensa suorittanut puolen vuoden korpisoturi.

Tässä vaiheessa syksyä jalka kesti kävelyä jotenkuten, mutta koska vamman vakavuudesta ei ollut tarkkaa tietoa, yritin säästää polvea kävelemällä pääasiassa keppien kanssa. Kotona lyhyet spurtit sujuivat ilman keppejä tai yhdellä jalalla pomppien (terveisiä alakerran naapurille!).

Täysin oireeton jalka ei ollut. Muistan ainakin kolme kertaa, jolloin polvessa eivät kaikki palaset loksahtaneet kohdalleen. Silloin en voinut suoristaa jalkaa ollenkaan, koska kipu oli liian kova. Polvessa tuntui siltä, kuin jokin palanen olisi joutunut väärään väliin nivelessä, ja polven suoristuminen väkipakolla olisi repäissyt tämän osasen irti siitä, missä se oli alun perin kiinni. Kerran tämä tunne iski juuri sänkyyn vetäytyessäni ja ainakin kerran yliopistolla. Ongelmaan auttoi parhaiten polven vetäminen koukkuun ja säären pyörittely suuntaan ja toiseen, eikä muuta vaihtoehtoa nivelen palasten uudelleenjärjestelylle oikein kotikonstein ollutkaan.

Ensiaskeleet leikkauspöydältä

Polvi joutui veitsen alle marraskuun 12. päivä, mikä olikin syksyn ainut poissaoloni yliopistolta. Olisin sinne normaaliolosuhteissa vielä voinut ehtiäkin, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, ei operaatio ollutkaan mikään tavallinen tähystysleikkaus.

Magneettikuvissa hieman revenneeltä näyttänyt nivelkierukka paljastui lähemmin tarkasteltuna täysin haljenneelta. Normaalisti tähystysleikkaus tehdään kahden pienen sievän viillon kautta (älkää kysykö miten), mutta tällä kertaa löysin polveni ulkosyrjästä 3,5 senttiä pitkän apuviillon, jonka kummallakin puolella oli neljä tikinreikää. Ennen leikkausta minulle oli sanottu, että pääsen lähtemään ennen puoltapäivää, mutta nyt en herännyt anestesiasta ennen kello kahta. Syömisongelmieni vuoksi en päässyt lähtemään lopulta ennen viittä, ja nyt tiedän, että minä ja nukutusaine emme sovi yhteen. Vastoinkäymisistä huolimatta pääsin perjantaina jalkeille ja suuntasin yliopistolle, jossa ainakin yksi logopedi sai vähän aikaa kerätä ajatuksiaan kuultuaan eilispäivän koettelemuksistani. Liekö nukutusaine vielä vaikuttanut, mutta kandipalaverikaan ohjaajan kanssa ei tuntunut aivan niin pahalta.

Kipulääkkeitä sain kahta sorttia, joista toista söin päivisin ja toista otin yöksi, jotta jalan kivut eivät haittaisi nukkumista. Polven alla täytyi pitää pientä tyynyä, eivätkä tikit saaneet koskea edes siteiden alta mihinkään, niin kipuherkkä alue polven ulkosyrjä oli. Päiväsaikaan polven turvotusta hoidettiin siteellä, jonka hoitava vaikutus perustui siteeseen laitettaviin levyihin, joissa kummassakin oli 26 pientä jäätyynyä.

Ensimmäiselle kolmelle viikolle annettiin liikuntaohjeistus, että jalkaa saa taivuttaa täysin suorasta 66 asteen kulmaan, mutta ei sitä enempää. 66 astetta oli helposti saavutettavissa, mutta jalan täysinäinen suoristaminen ei onnistunut vielä moneen viikkoon. Se aiheutti taas pieniä ongelmia, joista piakkoin lisää.

Kädetön vai jalaton?

Siinä vaiheessa, kun tajusin kyynärsauvojen olevan välttämätön vaihtoehto, lohduttauduin ajatuksella, että ainakin voin tehdä käsillä vielä normaaleja juttuja, niin kuin esimerkiksi kandia tai unkarin kotitehtäviä. Totuus olikin hieman toisenlainen, kun tajusin käveleväni puoliksi käsieni varassa. Tavallaan tunsin kuitenkin pääseväni lähemmäksi kuuluisia miesten putkiaivoja, koska nyt en kirjaimellisesti voinut puhua puhelimeen ja kävellä eteenpäin samaan aikaan.

Majoituin kahden ensimmäisen toipumisviikon ajaksi vanhempieni luokse, jotta mahdollisen avuntarpeen yllättäessä sitä olisi myös saatavissa. Se olikin tarpeen, sillä yllättävän moni arkipäivän asia muuttui automatisoituneesta toiminnasta suunnittelua vaativaksi suoritukseksi.

Kyynärsauvat vaikuttivat välillisesti myös ruokailemisiini. Vanhempani lähtivät mökilleen leikkauksen jälkeiseksi viikonlopuksi, joten olin itse vastuussa ruokahuollostani. Normaaliolosuhteissa temppu ei olisi kaltaiselleni pakastepitsojen paronille mullistava haaste, mutta pöydän kattaminen vaikeutuu olennaisesti siinä vaiheessa, kun et voi kantaa käsissäsi mitään. Työntelin puista kärryä pitkin kotikotini keittiötä varikkopysähdykseltä toiselle: astiakaapilta ruokapöydälle, ruokapöydältä jääkaapille, jääkaapilta ruokapöydälle... Ja pöytää siivotessa samat ajoreitit toisessa järjestyksessä. Yliopistolla kävin toipilasaikana syömässä kaksi kertaa. Tarjottimen kantamisestahan ei tullut tilassani yhtään mitään, mutta onneksi kaverit auttoivat vaikeimpien vaiheiden yli. Ruokakauppaan vaivauduin vain ani harvoin, koska kärryjen työntäminen tai korin lastaaminen olivat täysin mahdottomia ajatuksia. Naurettavuuden huippu oli eräs lauantai-ilta, jonka olin päättänyt pyhittää perinteiseksi pitsaillaksi. Autolle köpöttäessäni tajusin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään realistista saumaa kantaa pitsaa autosta asunnolleni. Suunnitelma B käyttöön ja kebabia hakemaan.

Suihkussa käyminen muistutti liikeradoiltaan Joutsenlampi-balettia, kun tasapaino oli yhden jalan varassa. Jos ja kun silmät täytyi laittaa kiinni, näköaistin kanssa yhteistyötä tekevä tasapainoaisti lakkasi myös toimimasta kuin taikaiskusta. Lisäksi polven ympärille täytyi vetää pari kierrosta kelmua, koska tikit eivät saaneet kastua.

Miettikääpä myös vaatteiden pukemista: kun toisen jalan päälle ei voinut laskea painoa, täytyi housujen pukemisessa käyttää vähän luovuutta. Vasen sukka tuotti haasteita sekin, kun jalkaa ei aluksi edes saanut taivuttaa yhdeksäänkymmeneen asteeseen. Koska myös jalan suoristaminen oli vaikeaa, jalkaterä alkoi ikään kuin pökkelöityä aistiärsykkeiden puutteesta. Jalkaterä tuntui kylmältä koko ajan, koska lihakset olivat työttöminä liikkumattoman raajan ääripäässä. Jonkinlaista helpotusta tarjosi huokoisen salibandypallon pyörittely paljaan jalan alla, ja varsinkin päkiän alueen tuntoreseptorit ottivat uuden aistituntemuksen kihelmöiden vastaan.

Kun pääsin muuttamaan takaisin omaan asuntooni, oli marraskuu jo loppusuoralla. Pohjois-Suomessa se tarkoitti vielä muutama vuosikymmen sitten hankikelejä, mutta nykyiseltä joulukuiselta talvisäältä on lupa odottaa vain jäisiä kävelyteitä. Ei siis puhettakaan, että olisin kävellyt vajaata puolta kilometriä yliopistolle joka päivä, omaksumani ”sauvakävely” kun ei saanut kasvoille samanlaista hymyä kuin Kaalimadon mainoksen naisille. Muutaman sadan metrin mittainen etäisyys asunnon ja yliopiston välillä piti pyyhältää automaattivaihteisella autolla, kytkinpoljintahan en voinut painaa. Pari kertaa kävelin tuon matkan ranteet hapoilla, kun pakkanen oli jäädyttänyt auton ovet. Ne ovet eivät oikeasti niin tiukassa olleet, mutta en voinut kiskoa niitä kaksin käsin auki, koska olisin ilman keppejä kaatunut peräsin edellä penkkaan.

Kepakkojen (tai tepakkojen, kuten lempinimi kuului) päissä oli siniset kumitapit (perhoskuviolla, jos saan lisätä). Niin kauan kun ne pysyivät kuivana, ne tarjosivat varsin pitävän ja varman tuen kävelyyn. Pienen ulkosalla tehdyn kierroksen jälkeen lumesta, vedestä ja sohjosta kosteutta keränneet kumipäät eivät sitä vastoin olleet kovin luotettavia. Syksyllä oli useampikin kauhunhetki, kun toinen keppi luisti alta kriittisellä hetkellä liukkaalla laattalattialla. Näin kävi esimerkiksi Caiossa ja kebab-ravintolassa. Sain osakseni kummastuneita katseita kebabinhakureissullani, kun reivasin itseni ovelta tiskille yhdellä jalalla painoa päkiän ja kantapään välillä tasapainotellen.

Lämpötilan painuessa pysyvästi nollan alapuolelle hankittiin keppeihini lisävarusteeksi piikit, joiden tarkoituksena oli yhdessä liukuesteen kanssa pitää minut pystyssä joulukuun pääkallokeleissä. Piikkien kääntäminen ylöspäin vaati kuitenkin kahta kättä, ja sen ajan olin erittäin altis kaikenlaisille tuulenpuuskille ja ilmavirroille. Piikkien kääntely toi vain pienen lisämausteen jo muutenkin vaivalloisiin sisäänsiirtymiskäytäntöihin. Keppien siirtely kourasta toiseen jousilla sulkeutuvien väliovien rajaamissa tuulikaapeissa oli miltei jokapäiväinen ongelma niin yliopistolla kuin kotioloissakin. Nyt jälkikäteen olisi mielenkiintoista tietää, mistä ovesta yliopiston suunnittelija on suunnitellut pyörätuoleissa istuvien opiskelijoiden kulkevan. Ainakaan siinä ovessa, jota eniten käytin, ei invapainiketta ollut. Suomen kielen käytävältä moinen löytyi, joten ainakin suhteellisen esteetön kulkeminen Kerhikselle oli turvattu.

Pojasta polvi paranee

Jouluaattona leikkauksesta oli kulunut kuusi viikkoa, ja leikanneen lääkärin mielestä kepeistä tulisi päästä niihin aikoihin eroon. Näistä sanoista rohkaistuneena päätin joulua edeltävänä tiistai-iltana kokeilla, tulisiko kävelystä yhtikäs mitään. Edellisen kerran olin kävellyt täysin terveellä jalalla lokakuun puolivälissä, josta oli siis jo yli kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen vasemman jalan kosketukset lattiaan olivat rajoittuneet lähinnä istuma-asennon yhteyteen, jos ei lasketa sitä yhtä perjantaiaamua. Se aamu alkoi näyttävällä kompuroinnilla kylpyhuoneen lattialle, kun olin jostain syystä unohtanut, ettei vasen jalka kannattele painoa.

Kävelemisen opettelu lähti liikkeelle hieman ontuen, mutta jo jouluaattona vanhempieni luona hylkäsin kepit jo tuulikaappiin. Suurimmat haasteet eivät olleet kipu tai särky vaan rappeutunut lihaskudos. Summittaisten mittausten tulokset kertoivat, että reisilihaksen alaosa ja pohjelihas olivat vasemmassa jalassa ympärysmitaltaan kolme senttiä oikeaa puolta pienemmät. Näitä lihaksia on nyt tammikuun aikana vahvistettu viikoittaisella fysioterapialla, joka jatkuu vielä hieman helmikuun puolellekin. Paluu pelikentille on suunnitelmissa helmikuun tai maaliskuun aikana, mutta se riippuu vielä polven kunnosta. Ennakkoon epäiltyä ojentajalihasten ylikasvua ei tapahtunutkaan, minkä syyksi epäilen käsivarsieni lihasten onnetonta lähtökuntoa.

Tähän loppuun haluaisin osoittaa kiitokset kaikille teille, jotka huomioitte keppien kanssa viilettävän takatukan silloin, kun avuntarvetta oli: ovia aukaisemalla, tarjotinta kantamalla, istumapaikkaa tarjoamalla, mitä vain. Toisaalta pahoittelen lukijoita tahallisista puujalkavitseistäni. Kukapa olisi voinut vastustaa kiusausta?

 Teijo Kemppainen