Paskamyrskylyhty: Paljon hälyä hömpästä

Vuoden pimein aika alkaa jo talttua, mutta yhä piisaa synkkiä soppia Paskamyrskylyhdyn valaistaviksi. Tällä kertaa ruosteinen mutta uskollinen valonlähteemme joutuu kilpailemaan tanssilattian värivalojen kanssa, sillä askelemme suuntautuvat niin sanotusti viihteellle elämäntapapinnallisen nuorisomusiikin maailmaan. Kukkahattusetämme sai kuulla, että nuorisomusiikkikappaleessa oli lausuttu ruma v-sana. Nyt on aika mennä selvittämään, että mitäs helvetillistä perkelettä se sellainen on.

Kuten kaikki tätä artikkelisarjaa lukeneet hyvin tietävät, elän onnellisesti tynnyrissä kaukana viihdeteollisuuden sydämestä. En silti pysty tai välttämättä haluakaan täysin välttyä saamasta korviini tuon sydämen sykäyksiä, jotka kumahtelevat syvältä sitä ympäröivän rasvakerroksen alta. Paskamyrskylyhty on erikoistunut seuraamaan sydänkäyrää ja tekemään siitä omia huolestuneita ja moraalisen paheksuvia huomioitaan ja tuomioitaan. Tämän artikkelin aluksi listaan päällimmäisiä huomioitani kotimaisen kertakäyttömusiikkiteollisuuden viimevuotisista käänteistä.

Länsimaiden kulttuuripiiri on jo sen verran pienentynyt, että uusimmat trendit kantautuvat Suomeen reaaliajassa. Samalla olemme omaksuneet mallikelpoisesti siloitellun ja pinnallisen estetiikan sekä myös populäärikulttuuriin voitontakomisen meiningin, joka kumpuaa uusliberalismin eetoksesta: kukaan ei tiedä, mihin ollaan matkalla, mutta aivan hitonmoista kyytiä sinne mennään ja aivan helvetillistä mekkalaa siitä pidetään. Huomio siirretään tehokkaasti artistien työstä näiden persooniin ja menestystaipaleisiin. Tällöin se mystifioitu kova työ, jolla menestys on saavutettu, voi olla aivan minkälaista höttöä hyvänsä.

Jotta linssiin kuseminen olisi kyllin perusteellista, alvariinsa pitää raahata esille koko populäärikulttuurin historia ikään kuin asettamaan tämä kitsch-tykitys osaksi traditiota (ja samalla tulla alleviivanneeksi aikamme väsyneisyyttä). Ilmeisimpänä esimerkkinä tässä on kunnostautunut Jare Tiihonen eli kaverien kesken Cheek, joka on ehtinyt verrata itseään jo muun muassa sellaisiin kulttuuri-ikoneihin kuin Kekkoseen, James Bondiin, John F. Kennedyyn, Kurt Cobainiin, Jeesukseen ja Dingoon (kyllä, tällä huoraamisella ei ole mitään rajaa). Ja kuten ajan henki hönkii korvaan, ne arvot, mielikuvat, työt ja teokset, joilla nämä ilmiöt ovat poranneet tiensä kulttuurikaanoniin, sivuutetaan yhtä ketterästi kuin Reggaerekka vietiin kesän 2011 jälkeen romuttamolle.

Edellä sanottua silmällä pitäen on jännittävää seurata Vain elämää -sarjan artistikattauksia. Tuotantokausi toisensa perään sarjassa toistuvat tietyt kiintiökonkarien, kiintiöpaluuntekijöiden, kiintiöräppärien ja kiintiöpopparien muotit. Ohjelmassa kohtaavat kotimaisen populäärimusiikin sukupolvet. Vain elämää ei ole ohjelmakonseptina suoranaisesti paskaa: se saattaa avata uudenlaisia näkökulmia muusikoiden kappaleisiin ja tuoda näkyviin myös näiden vähemmän tunnettuja töitä. Ohjelmaan kuitenkin liittyy erinäisiä paskoja ilmiöitä, jotka ovat edellä kuvailemani tradition hyväksikäytön kannalta kiinnostavia. Sarjassa Cheek on päässyt coveroimaan Katri Helenaa ja Elastinen Vesa-Matti Loiria, ja näin sitä annetaan arvo perinteille ja kumarretaan niitä, jotka ovat jo oman kovan työnsä tehneet.

Tällä kertaa otamme kohteeksemme Vain elämää -sarjan viime kaudella esiintyneen nuoren staran Sannin, joka nousi sattumoisin hiljattain lööppeihin ja altistui täten valokeilallemme lausumalla laulussaan ruman sanan. Paskamyrskylyhdyn perinteiden mukaisesti en tiedä aiheesta etukäteen juuri mitään, vaikka tynnyriini on kyllä onnistunut sälyttymään jonkinlainen käsitys puheenalaisen artistin nasaalis-makeilevasta laulutyylistä ja sinisiksi värjätyistä hiuksista. Sanni on tietääkseni myös esiintynyt jollain Robinin rohkeaksi tituleeratulla musiikkivideolla, jota en ole suvainnut nähdä.

Jim Morrisonin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 45 vuotta, mutta ilmeisesti yhä vieläkin tuhman sanan livahtaminen pop-kappaleeseen saa vanhempainneuvostot kokoontumaan (virtuaali)torille pyörittelemään päitään. Kenellekään tuskin jää epäselväksi, että miten tosissaan ja millaisella syvällä kokemuksen rintaäänellä Morrison lauloi vuonna 1967: ”Fuck me baby, fuck yeah /
Hey, fuck fuck” ja niin edelleen. Sanoisin, että Sanni ei yllä ihan näin pitkälle rohkeudessa laulamalla aina kertosäkeen alkuun: ”Että mitähän vittua”. Mutta mitäpä väliä sillä. Niin kauan kuin on heikkolahjaisia tylsimyksiä, on moralistista vouhkausta turhista aiheista.

Juuri näiden tylsimysten olemassaoloon ”Että mitähän vittua” -kappaletta tehdessä on luotettu. Mikään ei nimittäin lisää kuuntelua niin paljon kuin foorumeilla ja iltapäivälehdissä lietsottu närkästynyt kohu. Kappaletta kuunneltiin heti ilmestyttyään Spotifyssä lähes 300 000 kertaa. Tuskin tarvitsee olla mikään salaliittoteoreetikko ajatellakseen, että tämä vaikuttaa yhtä etukäteen sovitulta kuin OYY:n rekrytoinnit tai Uutisvuodon kilpailutulokset.

Tarkastellaampa sitten, että mitä tämä kappale on syönyt. Kappale on yleisasultaan sitä samaa baareista tuttua junttaavaa pörinää, jossa on tällä kertaa mieleenjäävimpänä piirteenä Sannin omaleimainen lauluääni. Koska kritiikkini ovat aina tinkimättömän puolueettomia, haluan tuoda ilmi, että seuraavassa on kyse henkilökohtaisen makuni sanelemasta vaikutelmasta: tämä lauluääni tuottaa kuulohermostossani samanlaista tuskaa kuin sinne olisi päästetty parvi minikokoisia piraijoita. Se on vihlova yhdistelmä nenälaulua, heliumia ja ylikorostavaa artikulointia. Tämän kuunteleminen on kuin olisi hammaslääkärin porattavana ilman puudutusta ja hammaslääkärin käsi nykisi. Kun kuuntelen tätä, kuvittelen samalla mielessäni itselleni erilaisia synkän kekseliäitä kuolintapoja Franz Kafkan tavoin. Mutta kuten sanottu, tämä oli tekstini kriittisestä osiosta irrallinen huomio.

Perusperiaatteeltaan kyseessä on tanssittamaan tarkoitettu kappale. Tämän tahdissa pitäisi yrittää sätkiä jotenkin samalla kun pitelee toisessa kädessä puoliksi juotua olutlasia ja toisella yrittää pidätellä pois valuvaa nuoruutta. Minutkin on toisinaan havaittu manifestoimassa frustraatiotani Teekkaritalolla tällaisissa puuhissa, joten ymmärrän, että tällaiselle musiikille on olemassa jonkinlainen tilaus. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että tällaista materiaalia tuotetaan suhteessa aivan tarpeettoman paljon. Tällaisia biisejä riittää populäärimusiikin meressä enemmän kuin niitä pystyy kukaan elämänsä aikana kuuntelemaan (ja tämä ei ollut kehotus kenellekään ottaa sitä elämäntehtäväksi), mutta kuten olen edellä todennut, minkäänlainen kestävyys ei ole tällaisten teosten syntymotiivi.

”Että mitähän vittua” -kappaleen ainoa tehtävä on käväistä radiokanavilla, pöyristyttää hetkisen ja vajota sitten unohduksiin. Se on yksi puola artistin tikapuilla taivaaseen, yksi luku hänen yleisölleen syötetyssä tarinassa, ja luvun tarkoitus on kertoa kuinka rohkea hän on sanoessaan radiohitissä v-sanan.

Laulu kertoo varsin usein toistetun mustasukkaisuustarinan. Lyyrisen minän voi tulkita joko valittelevan lyyriselle sinälle eli poikaystävälleen tai käyvän jonkinlaista katkeraa sisäistä monologia. Kummin vain, tilanne on se, että poikakaveri kotiutuu harvoin ”ennen Hesarii” ja todisteiden valossa on syytä epäillä, että poikaystävä pettää lyyristä minää.

Laulun tragedian kaari saavuttaa leikkauspisteensä, kun poikakaverin oven avaakin lyyrisen minän paras kaveri. Kun suomukset ovat pudonneet silmiltä, on aika hokea nannannaana naananaananaana nannaa, koska tässä tämä nyt sitten ilmeisesti oli. Tragedian kaaren kannalta sangen antiklimaattinen ratkaisu, mutta toisaalta olen aivan sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että tämä laulu loppui.

Jostain syystä ”Että mitähän vittua” -laulun tarina tuo mieleeni tiemmä 90-luvulla kovastikin radiossa soitetun ja sittemmin hupaisaksi kuriositeetiksi vaipuneen Taikapeili-yhtyeen kappaleen ”Jos sulla on toinen”. Sannin kappaleen lyyrinen minä ei kuitenkaan vaikuta aivan niin sairaalloiselta kuin kohtalotoverinsa Taikapeilin kappaleessa, sillä Sannin kappaleessa esiintyy sentään joitain aihetodisteitakin, kuten poikakaverin kaulalle ilmestyneet fritsut ja tämän vessankaapista löytynyt eyeliner. Yhtä kaikki tällaisesta tilanteesta voisi ehkä suoriutua kypsemminkin kuin kiroilemalla ja uhkaamalla laittaa Legot tippumaan ja jankkaamalla rasittavasti. Tosin Sannin söpöilevän ja pikkutyttömäisen ulosannin takia Legojen tiputtamisen yhdistäminen turpiinvetelyyn käy suorastaan työstä, ja helpointa on vain tulkita kielikuva konkreettisesti niin että lyyrisen minän ja tämän poikaystävän yhteinen Lego-leikki uhkaa äityä nahisteluksi.

Syy Taikapeili-mielleyhtymiin voi olla se, että olen alun perin tutustunut ”Jos sulla on toinen” -kappaleeseen hieman kierosti M.A. Nummisen tekemän erinomaisen parodian kautta, joten ehkä Sannin lauluääni palautti mieleeni Nummisen piruilevan narinalaulannan. Jouduin kuuntelemaan ”Että mitähän vittua” -kappaleen tätä juonireferaattia varten kolmekin kertaa, joten se voi olla tosiaan tärkein syy. Mutta nyt olemme taas näillä sivuraiteilla.

Suomenkielisen pintaliitopopin sanoittajilla tuntuu olevan kova kilpailu siitä, kenen kynästä syntyy typerimmät ja mukanokkelimmat riimit. En tiedä, onko tämä villitys yleistynyt James Bond -roiston habituksella ja ajatusmaailmalla varustetun kultalevydemoni Maki Kolehmaisen ja tämän sanoittajakatraan ansiosta vai onko se tässä mystisessä kulttuuripiirissä sisäsyntyistä. Helvetin rasittavaa se ainakin on. ”Että mitähän vittua” -kappaleessa pääsemme ihailemaan sellaisia verbaalisia oivalluksia kuin jesarii – Hesarii

, Tinder-kuvii – Kinder-munii ja siimaa – liikaa. Eino Leino ja Lauri Viita keksivät kaikille suomen kielen sanoille riimit ihan pelkästään siksi, että muiden ei enää tarvitisisi, mutta te vaan jatkatte tätä. Ja kun nämä eivät edes rimmaa.

Internetin ihmemaa tiesi kertoa, että Sanni sanoittaa kappaleensa itse. Edellä käsitellyn perusteella minun on hyvin vaikea nostaa sille hattua, mutta ehkä siitä pitää kuitenkin edes jotain tunnustusta antaa. Sanni on vielä hyvin, hyvin nuori artisti, ja ilmeisen musikaalinenkin. Häntä olisi kuitenkin huomattavasti helpompi arvostaa, jos esitykseen välittyisi edes jonkin verran tunnetta. ”Että mitähän vittua” -kappaleen tarina on kipeä, mutta sen esitystyyli on silti silkkaa ällösöpöilyä, joka vie tehon koko jutulta – ja turha kuvitellakaan, että se tehonpuute olisi korvattavissa voimasanoilla.

Hieman pitää myös pohtia laulun asennoitumista sen oletettuun kohderyhmään, joka ei todennäköisesti ole tynnyrissä asuvat kyyniset miehet vaan kipeintä ikävaihetta lähestyvät tai siinä parahiksi rypevät nuoret tytöt. Jo pelkästään Sannin tiedostetun lapsenomainen esitystapa sekä laulun pakahduttavan teini aihepiiri implikoivat tätä, ja myös maailmantietämykseni vahvistaa tulkintani jossain määrin.

Kiroilu ja alatyyli eivät minua huoleta (itsehän altistuin lapsena muun muassa ”Kalle, eläinten ystävälle”, mutta silti minusta kasvoi näinkin tervejärkinen aikuinen), vaikkakin olen aina vähän surullinen siitä, miten turha hokeminen vie tehoa kauniilta voimasanoiltamme. Ennemminkin kiinnittäisin huomioni siihen, että kappale ei tarjoa kovinkaan kummoista tukea siinä kuvattuun ihmissuhdekriisiin, jonka kaltaiset ovat draamalle alttiissa iässä yleisiä. Jos sen on tarkoitus samastua nuoreen, ensimmäisiä (ja kenties turhan varhaisia) askeleitaan seurustelun maailmassa ottavaan tyttöön, niin hengetön esitys vie sellaiselta tehon. Kappale heittää yleisön eteen kuvauksen kipeästä tilanteesta ja jättää sen siihen vellomaan.

Me kriitikot pakkaamme tietämään kaiken, joten nytpä minä kerron teille, miten tästä tilanteesta selvitään. Parahin ”Että mitähän vittua” -laulun lyyrinen minä, tässä kävi nyt ikävästi. Älä kuitenkaan jää murehtimaan vaan anna kunnottoman kumppanisi mennä menojaan. Sinulla on vielä monta hyvää teinielon vuotta jäljellä. Kaloja riittää meressä, ja roskakaloja varsinkin. Parempaa kalaonnea odotellessasi voisit vaikka lukea jonkin hyvän kirjan. Esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa tarjoaa hyviä rauhoittumisen hetkiä ja miellyttävän verkkaisesti etenevää sanaa, joka antaa elämälle vapauden soljua korviisi.

Tämä on vaihteeksi niin tätä taas.

Paskamyrskyssä tänään

Sannin kappale ”Että mitähän vittua”

Miksi?

Se laukaisi mediassa tyhjänpäiväisen kohun, jollaiset ovat usein hyviä suuntamerkkejä paskan äärelle.

Kuinka reilua kappale oli paiskata myrskyn keskiöön?

En tiedä, onko nuorten ja vielä uransa alussa olevien artistien haukkuminen koskaan ihan reilua, mutta ehkä saisin tällä isällisellä ohjauksella saatettua hänet kirkkaammille vesille.

Miten paskaa siis?

1. Tästä voi tykätä tilapäisessä mielenhäiriössä.

2. Menettelee – jos olet morfiinin vaikutuksen alaisena.

3. Usko ihmiskuntaan rapistuu.

4. Voiko facepalmaamiseen kuolla?

5. Toivottavasti facepalmaamiseen voi kuolla.

Lauri Siniluoto